Suomi on kautta aikojen niittänyt mainetta maana, missä vaietaan sujuvasti kahdella virallisella kielellä. Viime vuosina (kun Neuvostoliiton ikeestä on melkein vapauduttu) olemme alkaneet puhua avoimuudesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Kuten lehdistä saimme lukea, oli avoimuus Suomen johtavia teemoja kun saimme hetken kantaa EU puheenjohtajuuden viestikapulaa. Mutta se oli silloin (pari kuukautta sitten) ja nyt on nyt.
Matti Vanhasen toinen (ja ehkäpä viimeinen) hallitus päätti korjata Gulliverin harharetket avoimen kommunikaation vihreille niityille, ja rykäisi vaikenemiseen kylmät kuolaimet kaikille ministereilleen. Ensimmäinen naula arkkuun oli kielto kaikille ministereille vastata mihinkään (tai ainakaan Kauppalehden) kyselyihin. Ja toinen avoimuuden kukkanen paljastui vain muutamaa päivää myöhemmin, kun Paavo Väyrysen sydänleikkaus pyrittiin pitämään salassa (tai ainakaan siitä ei mitään kommunikoitu). Vaikka Väyrynen ei kenties Pohjois-Korean presidentin kaltaista ehdotonta koko kansan rakkautta nauttisikaan, on hän kuitenkin merkittävällä paikalla Suomen hallintojärjestelmässä. Ja sydänleikkaus on operaatio josta mielestäni voisi äänestäjille hieman avoimemmin kertoa.
On selvää, että Vanhanen pyrkii kommunikaatiopolitiikallaan välttämään Ruotsin hallituksen katastrofin missä ministerit joutuivat eroamaan kun heidän tv-lupa-asiat ja siirtolaistyövoimasotkut päätyivät julkisuuteen. Mutta onko vaikeneminen oikea tapa välttää katastrofeja? Olisiko parmpi valita ministeriketjuun sellaiset pelaajat jotka voivat avoimesti kertoa tekosiaan ja vastailla kysysmyksiin? Vai onko tilanne todella se, että ainoa tapa päästä polittiseen eliittiin ja päättäviin elimiin on huijata, valehdella, varastaa ja kiristää?
Matti Vanhasen toinen (ja ehkäpä viimeinen) hallitus päätti korjata Gulliverin harharetket avoimen kommunikaation vihreille niityille, ja rykäisi vaikenemiseen kylmät kuolaimet kaikille ministereilleen. Ensimmäinen naula arkkuun oli kielto kaikille ministereille vastata mihinkään (tai ainakaan Kauppalehden) kyselyihin. Ja toinen avoimuuden kukkanen paljastui vain muutamaa päivää myöhemmin, kun Paavo Väyrysen sydänleikkaus pyrittiin pitämään salassa (tai ainakaan siitä ei mitään kommunikoitu). Vaikka Väyrynen ei kenties Pohjois-Korean presidentin kaltaista ehdotonta koko kansan rakkautta nauttisikaan, on hän kuitenkin merkittävällä paikalla Suomen hallintojärjestelmässä. Ja sydänleikkaus on operaatio josta mielestäni voisi äänestäjille hieman avoimemmin kertoa.
On selvää, että Vanhanen pyrkii kommunikaatiopolitiikallaan välttämään Ruotsin hallituksen katastrofin missä ministerit joutuivat eroamaan kun heidän tv-lupa-asiat ja siirtolaistyövoimasotkut päätyivät julkisuuteen. Mutta onko vaikeneminen oikea tapa välttää katastrofeja? Olisiko parmpi valita ministeriketjuun sellaiset pelaajat jotka voivat avoimesti kertoa tekosiaan ja vastailla kysysmyksiin? Vai onko tilanne todella se, että ainoa tapa päästä polittiseen eliittiin ja päättäviin elimiin on huijata, valehdella, varastaa ja kiristää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti